Onko joskus lupa syödä ”huonosti”?

Monet meistä konkarilaihduttajista ovat kamppailleet yllä olevan kysymyksen kanssa. Kun ruoan saantia rajoitetaan tiukasti, yleensä jossain vaiheessa pakka sekoaa ja tapahtuu niin sanottu sortuminen. Sortuu laihduttaja sitten leivänpalaan tai kuppi menee totaalisesti nurin ja hän imuroi suuhunsa keittiönkaappien koko sisällön, seurauksena on yleensä huono omatunto ja oman heikkoutensa sättimistä. Seuraavana päivänä ruoansyöntiä rajoitetaan entistä enemmän kun yritetään korvata edellisen päivän herkuttelut. Jossain vaiheessa sortuminen tulee uudestaan, mahdollisesti entistä voimakkaampana, ja sama noidankehä jatkuu.

Tämän vuoksi monesti meitä neuvotaan herkuttelemaan ”silloin tällöin.” Tämä ohje voidaan määritellä useilla eri tavoilla. Toiset sanovat, että ”silloin tällöin” tarkoittaa kerran kahdessa viikossa syötävää suklaapatukkaa, toiset viittaavat joka ilta pienee herkkuun kuten keksiin. Minulle ”silloin tällöin” herkuttelu on ollut vaikeaa, koska toimin paremmin totaalikieltäytymisellä kuin sallimalla pieniä ”lipsahduksia”. Tämä johtunee siitä, että vaikka minulla oli muka lupa herkutella, koin siitä silti syyllisyyttä ja lipsahdukset muuttuivat repsahduksiksi, jotka taas kääntyivät uuteen lihomiskierteeseen. Not good. Senpä vuoksi herkuttelu ”silloin tällöin” ei voi kuulua ajatusmaailmaani. Siitä ei henkilökohtaisesti ole seurannut minulle mitään hyvää, vaikka ajatus itsessään on mielestäni hieno ja kannatettava. Joku muu osaa varmasti soveltaa sitä minua paremmin.

Uudessa elämän filosofiassani en siis ajattele herkutelua yleensä ollenkaan. Jos mieli tekee suklaakeksiä, niin syön sen. Jos haluan toisen keksin, syön senkin. Mutta harvemmin sitä kaipaa enää kolmatta. Miksi? En rajoita etukäteen mielessäni keksien syömistä. En ajattele keksiä luvallisena lipsumisena. En halua antaa keksille mitään ylimääräisiä merkityksiä (Aaa! Kamalaa! Kaloreita! Ei tästä tulekaan mitään! Nyt lihoan varmasti!Tai edes: Ihanaa, nyt saan luvalla herkutella!) Keksi saa olla juuri se mikä se on: keksi. Ihana nautinto teen kanssa. Maukas suupala keskellä päivää. Keksi.

Perussääntönä terveelliseen ja epäterveelliseen syömisiin olen kuullut seuraavaa. Kun syö 80 prosenttia ajasta terveellisesti ja taiteen sääntöjen mukaan, niin loput 20 prosenttia voi sitten olla ei niin terveysvaikutteista ruokaa. Sääntö on hyvä ja allekirjoitan sen, mutta vain sillä ehdolla, etten joudu alkaa laskemaan viikkoa prosenttiosuuksina. Olen elämässäni laskenut ruokaani monella eri tavoin: grammoina, annoksina, pisteinä, kaloreina, hiilihydraatteina. Ei kiitos enää! En ala laskemaan sitä vielä prosentteina, koska minulla se ei toimi. Tämä sääntö on mielestäni samanlainen kuin ”silloin tällöin”-herkkuttelusääntö: hyvä renki, huono isäntä. 

Ruokailun ei kannata olla pelkkiä rajoitteita. Silloin unohtuu nautinto. ”Huonosti” on lainausmerkeissä, sillä joskus ruoka, joka on epäterveellistä, voikin olla henkiselle mielentilalle juuri se terveellisin vaihtoehto.

Milloin voi siis syödä ”huonosti”? Silloin kun mieli tekee, silloin kun se tuntuu oikealta ja silloin kun tietää, että sitä tule jälkeenpäin katumaan ja murehtimaan.

Viikonloput ja lomat ja paino

Monelta laihduttajalta olen kuullut seuraavaa: viikot syön tiukasti ja niukasti, viikonloppuna höllään sitten. Laihduttajat pitävät ehkä yhden karkkipäivän viikossa (ihan järkevää) tai jopa yhden mättöpäivän, jolloin saa syödä mitä haluaa ja niin paljon kuin haluaa (ei ihan niin järkevää). Tälläinen asetelma johtaa ajatuksiin ruoan syönnin luvallisuudesta/luvattomuudesta. Rajoitukset taas usein johtavat mielessä kasvavaan himoon ruokaa kohtaa. Haluat sitä, mitä et saisi haluta. Niinpä omaan filosofiaani kuuluu, että herkuttelu on aina ok. Tai siis pitäisi olla...Tässä esimerkki eiliseltä:

Ajatus numero 1:
Minä söin eilen pizzaa, join 3 lasillista viiniä ja sain jälkkäriksi Ben&Jerryä. Miten dekadenttia! Miten ihanaa! Mikä nautinto jakaa tämä toisen ihmisen kanssa, seurasta nauttien!

Ajatus numero 2:
Miten paljon kaloreita! Tulikohan tässä taas takapakkia oikein kunnolla?! Voi itku, miten tässä aina käy näin!

Tällä hetkellä taistelu ensimmäisen ja toisen ajatuksen välillä on tasapeli. Joten enpä voi rehvastella, että oma filosofiani olisi juurtunut minuun jo selkärankaa myöten. Mutta edistystä tässä on tapahtunut, sillä ennen Ajatus numero 1 ei olisi koskaan mieleeni tullutkaan. Tulevaisuudessa pyrin taas siihen, että Ajatus numero 2 kuolee sukupuuttoon.

Syöminen on paljon muutakin kuin ravinnon saantia ja terveyden ylläpitoa: se tuottaa mielihyvää sekä siihen liittyy usein hyvä seura ja nautiskelu. Tasapainoiseen syömiseen tarvitaan mielestäni kaikkia näitä osasia. Kun on 10 vuotta ajatellut ruokaan liittyviä asioita vinoutuneesta näkökulmasta, omien ajatustapojen muuttaminen vie varmasti enemmän kuin muutaman kuukauden. Senpä vuoksi, vaikka teen itseni kanssa töitä, olen myös itselleni armollinen. Hiljaa hyvää tulee. Ja takapakkiakia toisinaan :)

Iltasyömisestä

Oletko sinäkin joskus iltaisin huomannut sisälläsi peikon, joka herää ehkä siinä kello yhdeksän jälkeen? Peikko haluaa ja vaatii, että suuhun on nyt lapattava ruokaa, vaikka kohta pitäisi mennä jo nukkumaan.  Peikkoja on monenlaisia: toiset vaativat makeaa, yleensä mieluiten karkkia, toisille kelpaa vain suolainen, ja kolmannet syövät mitä vain kaapista löytyy. Siis ihan mitä vain. Joskus peikko tyytyy yhteen makeispussiin. Toisinaan peikon syöpöttelyhimot yltävät niin pitkälle, että itselle tulee jopa huono olo. Vierailustaan jäljen peikko jättää myös huonoon omatuntoon siitä, että taas tuli syötyä liikaa illalla  vaikka oli itselleen luvannut, ettei näin saisi enää käydä. Kuitenkin peikko palaa vielä, ehkä jo seuraavana ilta ja rällästää, ja tekee tuhojaan sinun kehoosi ja mieleesi. 

Minussa on vieraillut vuosien mittaan harvinaisen ilkeä peikko. Aluksi saapui tuo kaikkein kiltein versio, jolle kelpasi makea ja joka sitten tyydytettiin karkilla, kekseillä ja suklaalla. Vuosien mittaan tämän peikon ruokahalu kasvoi, ja lopulta peikko saattoi vierailla melkein joka ilta ja vaati sisäänsä kaikkea mahdollista: leipää, voita ja juustoa, muroja, pähkinöitä, salaattia, pizzaa, sipsejä ja popcornia. Ei siis vain epäterveellistä ruokaa eikä vain yhtä listalla mainittua asiaa kerrallaan. Paino kasvoi ja omatunto kolkutti.Tätä kasvavaa itseinhoa paikasin ehkä jättämällä aamiaisen väliin, mutta peikko vieraili uskollisesti illalla uudelleen.

Kai voisi sanoa, että minulla oli ahmimishäiriö. Mutta en tiedä onko tällä mitään lääketieteellistä pohjaa. Itse ajattelen syömiseni olevan häiriintynyttä yleensäkin, ahminen iltaisin oli vain osa sitä. Luulin ennen, että todellinen ongelmani oli ahminen ja ruoan syömisen kontrolloimattomuus. Että minussa oli jokin vika, jota normaalipainoisilla ei ollut.

Pöperöproffa blogissaan Patrik Borg kirjoittaa kuusi avainta painonhallintaan. (Tosin tunnustan, että avaimet vaativat hiukan enemmän avaamista minulle ja tämän vuoksi olenkin lainannut kirjastosta hänen kirjojaan.) Kuitenkin tähän postaukseen liittyvät vahvasti kohdat kaksi ja kolme:

2) Pidä huoli, että syöt vapautuneesti ja syyllistymättä. Jos et sitä tee, niin opettele se. Muistele elämäsi (mahdollisia) vaiheita, jolloin olet syönyt vapautuneesti ja hae niistä kokemuksista uskoa. Syö sen verran kuin haluat ja kaikki mitä syöt olisi hyvä syödä hyvällä omallatunnolla. Syö ruokaa jota haluat syödä, ei ruokaa jota "pitäisi" syödä.

3) Opettele millä rytmillä ja minkälaisia määriä ruokaa sinun pitää syödä, ettei nälkäsi pääse koskaan kokemukseen "nyt on tosi kova nälkä" tai "pitäis äkkiä saada jotain syötävää" tai sitten niin, että kova nälkä on jo kääntynyt mieliteoksi "ei mulla nälkä ole, mutta jotain tuli silti syötyä". Niin kauan kuin näitä kokemuksia tulee useammin kuin 1-2 kertaa viikossa on tässä korjattavaa. Yleensä syynä on liian kevyt aamiainen, liian kevyt lounas tai liian pitkät syömisvälit. (Borg 2011)

Helppoa ja yksinkertaista? Ehkä jollekulle mutta ei minulle. Näitä asioita opetellaan vielä monta vuotta, jotta 

sisäistäisen ne täydellisesti. Mutta olen jo hyvässä vauhdissa, se täytyy sanoa. Esimerkiksi kun aloin syödä aamiaisen ahmimisiltoja seuraavina päivinä, sekä tarkkailemaan oikeaa nälkää ennen kuin se ehti kasvaa liian suureksi, huomasin ilokseni, että ahminen on vähentynyt radikaalisti. Nykyään peikon vierailu tapahtuu korkeintaan 1-2 kertaa kuukaudessa ja tuolloin yleensä tunnemyrskyn seurauksena (mutta se onkin ihan oma postauksensa).  Joka tapauksessa olen huomannut, että mikäli aamulla syön aamupalan ja päivällä pidän tasaisen ruokailurytmin kuuntelemalla nälkäsignaaleja, illalla ei ole enää nälkä. Harvinaisen yksinkertaista. Kaikille ei kuitenkaan aamulla syöminen onnistu, sillä minullekin se on usein vaikeaa,  ja heidän täytynee löytää omat keinonsa. Mutta omalla kohdalla olen huomannut, että aamupalani on useimmiten terveellistä ja sitä tulee syötyä yksi sopiva annos, kun taas illalla kun ahmimisen hetkellä tilanne on yleensä täysin päinvastainen. 

Toinen avain on ollut oman kehon kuuntelu, eli kun illalla tekee mieli syödä, kysyn itseltäni onko minulla oikeasti nälkä. Siis ihan aikuisten oikeasti. Useimmiten vastaus on ollut ”ei” ja se on auttanut olemaan syömättä. Kompastuskivenä olen todennut olevan alkoholin, joten sitäkin yritän parhaani mukaan välttää (mutta tästäkin lisää myöhemmin).  Jostain syystä alkoholi provosoi napostelunhimoa, vaikka olisin itselleni jo avoimesti myöntänyt, ettei mitään syömisen tarvetta ole. Tosin tämäkään ei ole mikään 100 prosenttinen sudenkuoppa,  sillä keskiviikkona äitini tarjosi minulle lasillisen madeira viiniä, enkä kotiin päästyäni himoinnut mitään. En tiedä jäikö peikko koloonsa, koska nautin alkoholin seurassa vaiko sen vuoksi, että osasin kuunnella kehoani ilman, että tietoisesti mietin tekeekö mieli jotain vai ei. Jälkimmäinen on nimittäin mielestäni ideaalitilanne: kuuntelen omaa kehoani ilman, että joudun tietoisesti pinnistellä lukemaan sen lähettämiä viestejä. Tämä on todellinen tavoitteeni, sillä olen kuluttanut paljon energiaa ensin taistellessani omaa kehoani vastaan jättämällä kuuntelematta sitä. Nyt kulutan energiaani opettelemalla tämän kuuntelun taidon uudelleen.  Ja vaikka kehitys onkin kääntynyt positiiviseen suuntaan, loppujen lopuksi toivon voivani käyttää kaiken tämän energian johonkin muuhun.

Eilen illalla meinasi peikko taas vierailla. En tiedä miksi teki mieli napostella jotain. Ehkäpä tylsyys teki sen? Hain pähkinäpussin ja söin muutaman pähkinän. Tämän jälkeen totesin, ettei minun oikeasti teekään mieli niitä ja sen kummemmin asiaa ajattelematta laitoin pussin sohvalle viereeni, eivätkä sormeni livenneet uudestaan pussille ja alkaneet nakkoa lisää pähkinöitä suuhuni tavalla, jossa olen melkein kuin transsissa (näinkin on nimittäin käynyt). Pieniä voittoja, joista kehittyy suuria valloituksia.

Liikunnasta

Kun ajatukset ovat vuosia pyörineet akselilla ”kuinka paljon kaloreita tässä on – kuinka paljon kaloreita tämä kuluttaa”, on liikuntakin ollut minulle varsin suorituskeskeistä. Nyt en tarkoita, ettenkö olisi nauttinut liikunnasta aikaisemmin. Sen tuomat endorfiinihuurut ovat kyllä ennestään tuttuja, mutta harrastin liikuntaa myös laihtuminen, tai tarkkaan ottaen kalorien polttaminen, mielessäni. Niinpä kun liityin tunnollisesti salille, tein sen, koska niin tekevät kaikki aikaansa seuraavat naiset. Sitten voi aina töissä ”huomata” kertoa miten eilen olin sillä ja sillä tunnilla ja esitellä salikassiaan, koska töiden jälkeen mennään suoraan hikijumppaan. Minua tämä kaikki ahdisti suunnattomasti, mutta menin lauman mukana, koska hey – loppujen lopuksi liikunta on aina hyvästä. Ja olihan se mukava pitää yllä imagoaan salilla käyvästä modernista naisesta. 

Aluksi nostin puntteja, vaikka tämän olin hylännyt tylsänä toiminta jo vuosia sitten. Tylsää oli muuten vieläkin. Seuraavaksi aloin käymään erilaisilla tunneilla, ja ne olivatkin enemmän minun juttuni. Hassua kyllä eniten viihdyin tunnilla, jonka nimi oli yksinkertaisesti Jumppa. Ei mikään Pro fitness, Body pumppi, Army style tai Kick boxing. Nyt yhtään väheksymättä niitä, jotka näillä tunneilla kävivät, minun mielestäni nämä nimet on keksitty, jotta kuulostetaan tuoreilta ja ”coolilta”. Onhan tuota hyvä toistella muille:  ”Aah, kyllä kick boxingissa kilot karisee! En ole varmaan ikinä hikoillut niin paljon”. Englannin kielisiä nimi käytetään kun halutaan luoda nuorekas ja ajantasalla oleva vaikutelma (minäpä tuon tietäisin, olehan kirjoittanut aiheesta tutkielman). En ole yhtään ketään parempi nyt tilittäessäni teille tästä aiheesta, mutta henkilökohtaisesti minua ahdisti tällainen liikunta ja tuollaisille tunneille en uskaltanut mennä.

Tänä syksynä ilmoittauduin kahdelle ryhmäliikuntatunnille: zumbaan ja itämaiseen tanssii. Heeeetkinen, nyt joku sanoo. Eikös se zumba ole juuri kuten muut yllämainitsemani eksoottisilla nimellä ratsastava liikunta muoto. Pues sí (eli on kyllä espanjaksi). Mutta valitsin kummatkin lajituntemuksen perusteella. Olen harrastanut sekä zumbaa, että itämaista tanssia ennenkin ja näistä kahdesta nautin eniten.  Tänään itämaisessa tanssi tuntui kuin olisi ollut koko vartalo hieronnassa. Ah, mikä nautinto.

Nimittäin juuri se: nautinto. Kyllä minustakin on ihanaa talvella hiihtäessä  tietää montako kilometriä on tullut hiihdettyä, mutta enemmän nautin ulkonaolosta ja liikunnasta. Siinä missä ennen kyttäsin kaloreita ja laskin paljonko nyt saan syödä (köh* tai todenmukaisesti poltinko nyt aikaisemmin päivällä syödyn hillomunkin*köh), nykyään harrastan vain ja ainostaan liikuntaa, koska nautin siitä.

Katsokaa vaikka lapsia. Ei koulun liikuntatunneillakaan juoksevat kolmosluokkalaiset mieti, että mikä on kulutus per tunti, vaan he juoksevat, koska se on oikeasti kivaa. He nauttivat siitä, että saavat liikkua! Tuon ilon minäkin olen nyt vähitellen löytämässä uudestaan. En suostu lähtemään lenkille, vain koska pitäisi, vaan lähden sinne, koska oikeasti haluan. Keho kertoo sen minulle. Voisi luulla, että tällainen ikuisuuslaihduttaja sitten helposti jää kotiin kun ei huvita, vaan vielä ei niin ole käynyt.

Tietoa minusta

Pituus: 174 cm

Paino: 90,125 kg

Miksi lihoin: syön liikaa, syön liian epäterveellisiä ruokia, en liiku tarpeeksi, kärsin suklaahimosta, valkoviini on vain niin hyvää, kuka nyt karkkeja voi vastustaa – en minä ainakaan. Kerran onnistuin laihtumaan 20 kiloa mutta kaikki on tullut korkojen kera takaisin.

Kuulostaako tutulta? Sama virsi on kuultu tähän mennessä tuhanteen kertaan. Paino-ongelmat ovat itseinhon suurinta herkkua: lihominen on epäonnistuminen. Ja epäonnistunut ihminen = huono ihminen. Senpä vuoksi laihdutusprofiilit netissä ovat kylmää numerofaktaa ja oman epäonnistumisen syitä ruotivia. Miksi melkein kukaan meistä kyseenalaista tätä jäätävää tapaa puhua itsestään? Kyllä, kyseessä voi olla vain osa elämää, mutta kylmää ajatellakin miten monella meistä nämä asiat pyörivät päässä päivästä, ei vaan tunnista toiseen.

Mutta minäpä en jaksa enää tätä noidankehää. Silmäni alkoivat avautua vähitellen. Tähän mennessä on tapahtunut suurempia ja pienempiä harppauksia oman itseni sekä ympäröivän maailman ymmärtämisessä. Aionkin siis tarttua omaan ylipainooni aivan uusin keinoin. Ei, ei mitään uutta superdieettia, jossa ei saa syödä jotain tiettyä ainetta kuten rasvaa taikka hiilihydraatteja. Ei älytöntä liikunnan harrastamista. Ei ruokapäiväkirjaa, ei kalorien laskentaa, ei vaa’alla ravaamista, ei pisteitä, ei ruokavalion rajoittamista millään lailla.

Miten tuo läski meinaa onnistua, ajattelee moni. Kaikkihan sen nyt tietää: paino laskee kun syö vähemmän ja liikkuu enemmän. Helppoa ja yksinkertaista. Vai onko? En voi olla yksin ajatuksissani siitä, miten paljon tämän vanhan ”totuuden” jauhaminen ärsyttää. Tämän korulauseen tyrkyttäminen palvelee tasan yhtä totuutta ja se on kohottaa normaalipainoisten, tai pikemminkin niiden, joilla ei koskaan ole painon kanssa ollut ongelmia, itsetuntoa - taas kerran. Onhan se mukava tuntea ylemmyyttä muihin, kukapa ei siitä tykkäisi? Tai pikemminkin kukapa olisi tuon nautinnon yläpuolella? Siis ihan oikeasti, oleppa nyt rehellinen itsellesi. Suurin osa meistä nauttii kun luulee olevansa joko parempi tai fiksumpi tai onnistuneempi tai kultturellimpi tai rennompi tai tyylikkäämpi tai laihempi kuin muut. Minäkin voin allekirjoittaa, että olenpa tuntenut ylemmyyttää muihin joillakin yllämainituilla saroilla ja olenhan sentään lihava. (mutta se ei ole kaikki mitä olen)

Tässä blogissa aion kirjoittaa ajatuksia painosta, sen hallinnasta ja kulttuurista, joka pyörii tämän asian ympärillä. Pidän itsestäni suurimmaksi osaksi sellaisena kuin olen, mutta haluan myös löytää itselleni tasapainon pudottamalla muutaman kilon. Miksi? Koska minä en ole immuuni tämän maailman vaikutuksille ja sitä paitsi olisi kiva kun vanhat vaatteet eivät kiristä. Painoa aion pudottaa kuuntelemalla itseäni ja kehoani. Opettelemalla löytämään luonnollisen nälänsäätelyni uudelleen, ymmärtämällä itseäni ja tunteitani paremmin, sekä harjoittelemalla positiivista elämäntapaa. Tämän matkan olen jo aloittanut aikaisemmin, mutta blogi tulee toimimaan paikkana johon saan purkaa tätä ajatusten seittiä päästäni.

Sekä toivottavasti löydän muutaman saman henkisen ihmisen, joiden kanssa ihmetellä tätä touhua ja miksi se on mennyt niin läskiksi.  



*Vielä lopuksi mainittakoon, että näitä ajatuksia on minussa herättänyt ravintoneuvoja Patrik Borg. Hänen ansiostaan harjoittelen uutta elämän tapaa, jossa keskeisenä on elämästä nauttien omaa kehoaan kuunnellen. En voi kuin suositella kaikkille hänen kirjojaan.