Iltasyömisestä

Oletko sinäkin joskus iltaisin huomannut sisälläsi peikon, joka herää ehkä siinä kello yhdeksän jälkeen? Peikko haluaa ja vaatii, että suuhun on nyt lapattava ruokaa, vaikka kohta pitäisi mennä jo nukkumaan.  Peikkoja on monenlaisia: toiset vaativat makeaa, yleensä mieluiten karkkia, toisille kelpaa vain suolainen, ja kolmannet syövät mitä vain kaapista löytyy. Siis ihan mitä vain. Joskus peikko tyytyy yhteen makeispussiin. Toisinaan peikon syöpöttelyhimot yltävät niin pitkälle, että itselle tulee jopa huono olo. Vierailustaan jäljen peikko jättää myös huonoon omatuntoon siitä, että taas tuli syötyä liikaa illalla  vaikka oli itselleen luvannut, ettei näin saisi enää käydä. Kuitenkin peikko palaa vielä, ehkä jo seuraavana ilta ja rällästää, ja tekee tuhojaan sinun kehoosi ja mieleesi. 

Minussa on vieraillut vuosien mittaan harvinaisen ilkeä peikko. Aluksi saapui tuo kaikkein kiltein versio, jolle kelpasi makea ja joka sitten tyydytettiin karkilla, kekseillä ja suklaalla. Vuosien mittaan tämän peikon ruokahalu kasvoi, ja lopulta peikko saattoi vierailla melkein joka ilta ja vaati sisäänsä kaikkea mahdollista: leipää, voita ja juustoa, muroja, pähkinöitä, salaattia, pizzaa, sipsejä ja popcornia. Ei siis vain epäterveellistä ruokaa eikä vain yhtä listalla mainittua asiaa kerrallaan. Paino kasvoi ja omatunto kolkutti.Tätä kasvavaa itseinhoa paikasin ehkä jättämällä aamiaisen väliin, mutta peikko vieraili uskollisesti illalla uudelleen.

Kai voisi sanoa, että minulla oli ahmimishäiriö. Mutta en tiedä onko tällä mitään lääketieteellistä pohjaa. Itse ajattelen syömiseni olevan häiriintynyttä yleensäkin, ahminen iltaisin oli vain osa sitä. Luulin ennen, että todellinen ongelmani oli ahminen ja ruoan syömisen kontrolloimattomuus. Että minussa oli jokin vika, jota normaalipainoisilla ei ollut.

Pöperöproffa blogissaan Patrik Borg kirjoittaa kuusi avainta painonhallintaan. (Tosin tunnustan, että avaimet vaativat hiukan enemmän avaamista minulle ja tämän vuoksi olenkin lainannut kirjastosta hänen kirjojaan.) Kuitenkin tähän postaukseen liittyvät vahvasti kohdat kaksi ja kolme:

2) Pidä huoli, että syöt vapautuneesti ja syyllistymättä. Jos et sitä tee, niin opettele se. Muistele elämäsi (mahdollisia) vaiheita, jolloin olet syönyt vapautuneesti ja hae niistä kokemuksista uskoa. Syö sen verran kuin haluat ja kaikki mitä syöt olisi hyvä syödä hyvällä omallatunnolla. Syö ruokaa jota haluat syödä, ei ruokaa jota "pitäisi" syödä.

3) Opettele millä rytmillä ja minkälaisia määriä ruokaa sinun pitää syödä, ettei nälkäsi pääse koskaan kokemukseen "nyt on tosi kova nälkä" tai "pitäis äkkiä saada jotain syötävää" tai sitten niin, että kova nälkä on jo kääntynyt mieliteoksi "ei mulla nälkä ole, mutta jotain tuli silti syötyä". Niin kauan kuin näitä kokemuksia tulee useammin kuin 1-2 kertaa viikossa on tässä korjattavaa. Yleensä syynä on liian kevyt aamiainen, liian kevyt lounas tai liian pitkät syömisvälit. (Borg 2011)

Helppoa ja yksinkertaista? Ehkä jollekulle mutta ei minulle. Näitä asioita opetellaan vielä monta vuotta, jotta 

sisäistäisen ne täydellisesti. Mutta olen jo hyvässä vauhdissa, se täytyy sanoa. Esimerkiksi kun aloin syödä aamiaisen ahmimisiltoja seuraavina päivinä, sekä tarkkailemaan oikeaa nälkää ennen kuin se ehti kasvaa liian suureksi, huomasin ilokseni, että ahminen on vähentynyt radikaalisti. Nykyään peikon vierailu tapahtuu korkeintaan 1-2 kertaa kuukaudessa ja tuolloin yleensä tunnemyrskyn seurauksena (mutta se onkin ihan oma postauksensa).  Joka tapauksessa olen huomannut, että mikäli aamulla syön aamupalan ja päivällä pidän tasaisen ruokailurytmin kuuntelemalla nälkäsignaaleja, illalla ei ole enää nälkä. Harvinaisen yksinkertaista. Kaikille ei kuitenkaan aamulla syöminen onnistu, sillä minullekin se on usein vaikeaa,  ja heidän täytynee löytää omat keinonsa. Mutta omalla kohdalla olen huomannut, että aamupalani on useimmiten terveellistä ja sitä tulee syötyä yksi sopiva annos, kun taas illalla kun ahmimisen hetkellä tilanne on yleensä täysin päinvastainen. 

Toinen avain on ollut oman kehon kuuntelu, eli kun illalla tekee mieli syödä, kysyn itseltäni onko minulla oikeasti nälkä. Siis ihan aikuisten oikeasti. Useimmiten vastaus on ollut ”ei” ja se on auttanut olemaan syömättä. Kompastuskivenä olen todennut olevan alkoholin, joten sitäkin yritän parhaani mukaan välttää (mutta tästäkin lisää myöhemmin).  Jostain syystä alkoholi provosoi napostelunhimoa, vaikka olisin itselleni jo avoimesti myöntänyt, ettei mitään syömisen tarvetta ole. Tosin tämäkään ei ole mikään 100 prosenttinen sudenkuoppa,  sillä keskiviikkona äitini tarjosi minulle lasillisen madeira viiniä, enkä kotiin päästyäni himoinnut mitään. En tiedä jäikö peikko koloonsa, koska nautin alkoholin seurassa vaiko sen vuoksi, että osasin kuunnella kehoani ilman, että tietoisesti mietin tekeekö mieli jotain vai ei. Jälkimmäinen on nimittäin mielestäni ideaalitilanne: kuuntelen omaa kehoani ilman, että joudun tietoisesti pinnistellä lukemaan sen lähettämiä viestejä. Tämä on todellinen tavoitteeni, sillä olen kuluttanut paljon energiaa ensin taistellessani omaa kehoani vastaan jättämällä kuuntelematta sitä. Nyt kulutan energiaani opettelemalla tämän kuuntelun taidon uudelleen.  Ja vaikka kehitys onkin kääntynyt positiiviseen suuntaan, loppujen lopuksi toivon voivani käyttää kaiken tämän energian johonkin muuhun.

Eilen illalla meinasi peikko taas vierailla. En tiedä miksi teki mieli napostella jotain. Ehkäpä tylsyys teki sen? Hain pähkinäpussin ja söin muutaman pähkinän. Tämän jälkeen totesin, ettei minun oikeasti teekään mieli niitä ja sen kummemmin asiaa ajattelematta laitoin pussin sohvalle viereeni, eivätkä sormeni livenneet uudestaan pussille ja alkaneet nakkoa lisää pähkinöitä suuhuni tavalla, jossa olen melkein kuin transsissa (näinkin on nimittäin käynyt). Pieniä voittoja, joista kehittyy suuria valloituksia.